Syrjäytymisen riski

Helsingin Sanomat kirjoittaa 30.7.2018 otsikolla ”Syrjäytymisen riski on ilmeinen” sijoitettujen lasten koulunkäynnistä ja opinnoista tehdystä tutkimuksesta. Peräti 66 prosenttia teini-ikäisenä sijoitetuista jää ilman toisen asteen tutkintoa kertoo tuore tutkimus (jutussa ei mainita, mistä tutkimuksesta on kyse). Toimittaja ei lähde pohtimaan, miksi ylipäänsä maassamme on liki 18 000 lasta sijoitettuna kodin ulkopuolelle.

HS uutinen ei tuo mitään uutta tietoa niille, jotka joutuvat lastensuojelun puuhia seuraamaan. Jo pitkään on ollut tiedossa, että huostaanotto ja sijaishuolto muodostavat huomattavan riskin lapsen syrjäytymiselle. Vastuuntuntoiset vanhemmat luonnollisesti vastustavat lastensuojelun pakkotoimia, kun liian usein niillä saadaan aikaan aikamoinen kaaos perheelle ja suistetaan lapsen elämä raiteiltaan. Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma (LAPE) ei näy lastensuojelussa muuttuneina työtapoina.

Tutkimusten mukaan kodin ulkopuolelle siirretyistä ja siellä nuoruutensa viettäneistä valtaosa syrjäytyy, jää työvoiman ulkopuolelle, ei suorita koulua ja joutuu päihde- tai rikoskierteeseen. Sijoitetuista lapsista vain vajaa puolet oli suorittanut perusasteen jälkeisen tutkinnon. Kelan tutkimuksen mukaan teineinä kodistaan siirretyistä pojista yli kolme neljäsosaa on vielä nuorina aikuisinakin vailla peruskoulun jälkeistä koulutusta.

Suuri osa huostaanotoista tehdään koulunkäyntipulmien takia, joten on suorastaan järjenvastaista, että sijaishuollossa ei kyetä tukemaan lasta opinnoissa. Sijoituksen jälkeen oppivelvollisuuden laiminlyönti ja sijaishuollon valvonnan puutteet selitetään erilaisin fraasein, esimerkiksi sillä, että lapsi ei ole koulukuntoinen (kun sijaishuoltopaikan ohjaajat eivät saa lasta kouluun). Kunta on valmis maksamaan sijaishuoltopaikalle tästä ”hoidosta” huomattavia summia kuukaudessa.

Tiedustelin erään kunnan lastensuojelusta, miksi sijoitetut lapset eivät saa käydä koulua ja joutuvat tekemään omin päin tehtäviä lastenkodissa keittiön pöydän ääressä. Mikäli tehtäviä ei osaa tehdä, voi rangaistuksena olla se, ettei pääse kotilomille. Lapsen ja nuoren koulumotivaatio saattaa kadota kokonaan tällaisessa ”koulussa”.

Kysyin, kuka vastaa lasten perusopetuksesta. Sain vastaukseksi, että erään koulun erityisopettaja vastaa opetuksesta (siis muodollisesti). Lapset kertovat, etteivät he ole opettajaa nähneetkään ja on vaikeaa opiskella esimerkiksi kieliä tai matematiikkaa ilman opettajaa.

Välinpitämättömyys sijaishuollossa olevan lapsen kouluasioista on takuuvarma syrjäyttämisen keino.

Lastensuojelubisnes on ala, josta valvonta puuttuu. Kunta on varma maksaja ja asiakkaat heikkoja. Lapsibisneksen unelma-asiakas on kunta, joka luottaa sokeasti sijaishuollon toimijoihin edellyttämättä vastinetta maksamilleen sijaishuollon kustannuksille.

Sijaishuollon kustannukset saattavat olla yhden lapsen kohdalla yli 100 000 euroa vuodessa. Mistä syystä siis kunnat suostuvat maksamaan lapsen syrjäyttämisestä?

Lastensuojelujärjestöjen päättävissä elimissä on poliitikkoja, kaupunkien virkamiehiä ja sosiaalityöntekijöitä. Lastensuojelun miljardipotin jakajat pitäisi selvittää niin kuntatasolla kuin koko maan laajuisesti. Ainoastaan tällä tavoin tulisi näkyväksi, miksi Suomi syrjäyttää lapsiaan ja näiden perheitä.

Siinäpä olisi HS:n toimittajalle jutun aihetta.