Sipoolaista menoa

Sipoon lastensuojelun kerrotaan olevan kriisissä, olisi kuulemma huutava tarve lisätä sosiaalityöntekijöitä (SS 13.11.) En halua veronmaksajana osallistua hankkeisiin, joilla lisätään sipoolaisten lasten ja nuorten pahoinvointia. Ehdotan, että sipoolaisille lastensuojelun virkamiehille järjestetään pikaisesti koulutusta lakien, hyvän hallinnon ja perus- ja ihmisoikeuksien velvoitteiden sisäistämiseksi.

Eduskunnan oikeusasiamies on nimennyt syksyllä 2013 lastensuojeluasiat yhdeksi vakavimmista ihmisoikeusongelmista maassamme. Eduskunnan oikeusasiamies joutuu toistuvasti kiinnittämään lastensuojelun virkamiesten huomiota lakien ja hyvän hallinnon velvoitteiden noudattamisen tärkeyteen.

Lastensuojelusta on rakennettu maassamme poliisia suurempi koneisto. Sipoo näkyy olevan kritiikittä mukana tässä toiminnassa. Lastensuojeluilmoituksia tehdään maassamme yli 100 000 vuodessa. Joka toinen tunti joutuu joku lapsi kokemaan kiireellisen sijoituksen ja siirron pois kodistaan. Tällä hetkellä noin 18 000 lasta joutuu asumaan kodin ulkopuolella. Lapsista on tullut miljardiluokan bisnes.

2000-luvun alkuvuodet ovat osoittaneet, että lastensuojelun työntekijöitä lisäämällä lisääntyvät myös huostaanotot. Perheiden oikeusturva on vaarantunut, kun virkamiehet eivät tunnista työssään ns. lievimmän riittävän toimenpiteen periaatetta, vaan pitävät huostaanottoa varhaisen auttamisen keinona. On täysin epäuskottavaa, että sipoolaiset perheet olisivat yhtäkkisesti halunneet lastensuojelun palveluita tai vaikeudet olisivat räjähdysmäisesti kasvaneet. Pikemminkin kyse on siitä, että perheitä alistetaan mielivaltaisesti lastensuojelun asiakkuuteen.

Lastensuojeluilmoituksia tehdään paljon koulusta, päivähoidosta ja terveydenhuollosta. Ilmoitukset näyttäytyvät usein vastuun delegoimisena. Lastensuojeluun ujutetaan sellaisia lapsia, joiden asiat tulisi hoitaa peruspalvelujen piirissä ja näin lastensuojelu tukehtuu ilmoitusten tulvaan. Mitä ajattelee opettaja, joka tekee oppimisvaikeuksista kärsivän lapsen kohdalla ilmoituksen lastensuojeluun kertomatta asiasta edes vanhemmille? Onko oletuksena se, että lastensuojelun työntekijä kykenee hoitamaan opetuksellisia tehtäviä opettajaa paremmin? Entä mitä miettii päiväkodin johtaja, joka ilmiantaa tarkkaavaisuuden pulmista kärsivän lapsen lastensuojelulle tietäen, että kyse on päivähoidon resurssien puutteesta? Entä perhetyöntekijä, joka perheen tietämättä keräilee perheestä tietoa, josta sitten kyhätään sattumanvaraiset huostaanoton perusteet? Häiriönmetsästäjät on 2000-luvun ilmiö, joka on kaukana auttamisesta.

 

Jokaisen lastensuojeluun ilmoituksen tekevän tai ilmoitusta miettivän tulisi olla tietoinen siitä, että ilmoitus voi olla laukaus lapsen ja koko perheen syrjäytymiseen. Kodin ulkopuolelle siirretyistä ja siellä nuoruutensa viettäneistä valtaosa syrjäytyy, jää työvoiman ulkopuolelle, ei suorita koulua ja joutuu päihde- tai rikoskierteeseen. Kelan tutkimuksen mukaan teineinä kodistaan siirretyistä pojista yli kolme neljäsosaa on vielä nuorina aikuisinakin vailla peruskoulun jälkeistä koulutusta.

Erään tutkimusten mukaan huostaanoton kokeneet lapset ja nuoret kuolevat ennen 25-vuotissyntymäpäiväänsä yli kolme kertaa useammin kuin muut ikätoverinsa. Tutkimuksessa tarkasteltiin vuosina 1991–1997 huostaanotettuja suomalaislapsia (13 000 lasta). Nuoret kuolivat aineiden väärinkäyttöön, onnettomuuksiin ja itsemurhiin. Kuusi 15–24-vuotiasta tyttöä ja 29 poikaa teki itsemurhan.

Niissä kunnissa, joissa työtä tehdään korkeatasoisesti perheiden toiveita ja tarpeita huomioiden, ei tarvita mammuttimaista lastensuojelukoneistoa, koska asiat hoidetaan pääasiallisesti peruspalvelujen piirissä. Neurologisista häiriöistä kärsivät lapset saavat asianmukaiset tutkimukset ja kuntoutuksen eikä heitä sysätä kouluista pyörimään moniammatillisten tiimien kautta lastensuojelulaitoksiin, oppimisen tuki järjestyy koulussa, väsyneet äidit saavat käytännön apua eikä vain kyttäystä.

Monet kunnat ovat tietoisesti valinneet toisin ja luopuneet lastensuojelu-uskostaan. Lastensuojelun tehtäväksi jää silloin ainoastaan todellisessa ja ilmeisessä hädässä olevan lapsen auttaminen. Sipookin voisi toimia toisin ja ryhtyä rakentamaan uudenlaista palvelujärjestelmää, jossa opetellaan vastuunkantoa ja asiakkaan kuuntelemista. Tähän tarvitaan vain hieman rohkeutta ja uskallusta kyseenalaistaa aikamme ilmiöitä.