Ilomantsi – tavoitteena kärkisija?

Lasten syrjäyttäminen on arka aihe. Kirjoitin erääseen paikallislehteen kirjoituksen, jonka jouduin toimituksen pyynnöstä typistämään puoleen. Tässä koko kirjoitus:

Ilomantsi kuuluu maamme kärkijoukkoon: kunnanisät panostavat voimallisesti kuntalaisten lasten siirtämiseen pois kodeistaan. Kunnan alle 18-vuotiaista lapsista on peräti kolme prosenttia sijoitettuna kodin ulkopuolelle joko huostaan otettuina tai avohuollon sijoituksin (v. 2011). Ilomantsi on kivunnut Suomen yli 300 kunnan joukosta viiden ensimmäisen joukkoon – kyseenalainen saavutus. Suomesta löytyy useita kuntia, joissa panostetaan perheiden tukemiseen ilman huostaanottoja.

Varhaisen puuttumisen vääristymät näyttävät pesiytyneen Ilomantsin virkamieskuntaan. 1990-luvun lopulta alkaen maassamme on puhuttu lapsen kasvun ja kehityksen varhaisesta tukemisesta. 1.1.2008 voimaan tullut lastensuojelulaki perustuu varhaisen puuttumisen ajatukselle. Laki alensi mm. lastensuojeluilmoituksen kynnystä ja korosti tuen antamista lapselle ja hänen vanhemmilleen. Tilastojen mukaan lastensuojeluilmoituksia tekevät eniten koulu, terveydenhuollon edustajat ja poliisi. Ilmoitusten taustalla näyttää pääasiassa olevan virheellinen oletus, että lastensuojelu auttaa lasta ja perhettä.

Varhaisen puuttumisen työtavat ja lastensuojelun työkulttuuri ovat levinneet myös kouluihin. Lastensuojeluilmoituksia käytetään myös vallankäytön välineenä. Ne vanhemmat, jotka pyytävät lapselleen esimerkiksi opetuksellista tukea tai vaativat puuttumaan koulukiusaamiseen, saattavat saada ns. hankalan vanhemman leiman. Yllättävää on, että koulu pyrkii syyllistämään sekä lapsen että tämän vanhemman, tai jopa poistamaan lapsen kouluyhteisöstä yhteistyössä lastensuojelun kanssa sen sijaan, että se puuttuisi kiusaajan toimiin tai pyrkisi vaikuttamaan koulun aikuisten toimintaan tai panostaisi kouluasioihin.

Opettajien ammattiliitto on ollut viime vuosina varsin aktiivinen selostaessaan aika ajoin oppilaiden huonoa laatua ja vanhempien kykenemättömyyttä. Ammattiliiton jatkuvan yksipuolinen propagandaluontoinen hyökkäys vanhempia ja koteja vastaan on kuitenkin väärä tie parantaa kotien ja koulujen yhteistyötä – tulee olla rohkeutta arvioida myös opettajien asenteita ja koulutusta. Kuntalaisten on hyvä tietää, että kodin ja koulun yhteistyön voikin korvata koulun ja lastensuojelun yhteistyö vanhempien selän takana.

Asiointi terveydenhuollossa voi myös poikia yhteydenoton lastensuojeluun. Näennäispanostuksella esimerkiksi perheneuvolaan, ilman asenteiden muutosta, ei mitään myönteistä tapahdu lasten ja perheiden kannalta. Rahasta ei voi kunnassa olla puute, kun on valittu yhteiskunnalle kaikkein kallein vaihtoehto.

Koululla on keskeinen vastuu – yhteistyössä vanhempien kanssa – siitä, että nuorista kasvaa vastuullisia ja yhteiskuntakelpoisia ihmisiä. Koululla on tärkeä syrjäytymistä ehkäisevä rooli yhteiskunnassa. Paikallisilla ja hallinnollisilla ratkaisuilla voi siis olla vaikutusta nuorten syrjäytymisriskin vaihteluun.

Liian usein yhteydenotto lastensuojeluun on polunpää lapsen syrjäytymiskehitykselle. Lastensuojelun ammatillinen osaaminen ei ulotu kouluasioihin. Sen sijaan yhteydenotto takaa sen, että lasta ja työssä käyviä vanhempia pompotellaan neuvottelusta toiseen, jolloin kunnossa olevatkin asiat saadaan täydellisesti solmuun.

Lastensuojeluasiakkuudesta lapselle ja hänen perheelleen jää ikuinen poltinmerkki. Tutkimusten mukaan vain aniharva sijoitettu lapsi selviytyy yhteiskunnan jäsenyyteen. Kelan tutkimuksen mukaan teineinä kodistaan siirretyistä pojista yli 3/4 on vielä nuorina aikuisinakin vailla peruskoulun jälkeistä koulutusta. Laitoksiin siirretyistä pojista oli vielä 23-24 -vuotiaina neljäsosa joko eläkkeellä tai työttömänä. Lastensuojelubisnes siis tuottaa syrjäytyneitä. Miksi Ilomantsi panostaa lastensa syrjäyttämiseen?