Vieroitusta

 

Lapsen oikeuksien toteutumista valvova YK:n lapsen oikeuksien komitea on kiinnittänyt maamme päättäjien huomion kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten suureen lukumäärään, joka siis viimeisten virallisten tilastojen mukaan on 17 064 lasta, joista huostassa oli 10 003 lasta (THL 2010). 

Tilastoinnin puutteiden takia viranomaisilla ei ole tietoa syistä, joiden perusteella lapsi ei saa asua kotonaan. Tästä tosiseikasta huolimatta katukuvaan on ilmaantunut mainoksia, jotka kertovat, että maassamme on 17 000 lasta, jotka eivät voi asua kotonaan. 

1.1.2008 voimaan tulleen uuden lastensuojelulain uusin muutos teki perhehoidosta ensisijaisen hoitomuodon (316/2011). Tällä lakimuutoksella maamme hallitus ja eduskunta tekivät tärkeän linjauksen, joka heikentää entisestään vanhemmuutta ja vanhempien asemaa suomalaisen lapsen elämässä. 

1.1.2008 voimaan tulleen lastensuojelulain muutokset, lastensuojeluilmoituksen kynnyksen alentaminen, asiantuntijuuden korostaminen yhdistettynä varhaisen puuttumisen leimaamispyrkimyksiin olivat lähtölaukaus vanhempien kasvatusvallan murenemisesta. Ne ovat mahdollistaneet viranomaisten keskinäisen asioinnin ohi lapsen vanhempien ja samalla vaikeuttaneet vanhempien mahdollisuuksia ottaa vastuuta lapsestaan.

 

Perhehoitolinjaus mahdollistaa tulonsiirrot lapsen omasta perheestä toiselle, jota nimitetään sijaisperheeksi. Lain valmistelun yhteydessä sosiaali- ja terveysvaliokunnan kuultavina olivat lakia laadittaessa mm. sosiaali- ja terveysministeriön virkamies, kansanedustaja Aila Paloniemi (Perhehoitoliitto ry:n puheenjohtaja), lapsiasiavaltuutettu, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen edustaja, Valviran edustaja, aluehallintoviraston edustaja, sosiaalitoimen virkamiehiä, Perhehoitoliitto ry:n toiminnanjohtaja, Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia ry, Lastensuojelun keskusliiton toiminnanjohtaja, yliopiston professori ja oikeustieteen tohtori sekä viisi sijaishuoltoa tarjoavaa yhteisöä.

 Ketään lastensuojelun palveluja käyttävää tahoa tai huostaanotettujen lasten perheiden edustajaa ei kuultu. Lainvalmistelun yhteydessä ei tutkittu sen vaikutuksia lapsiin ja lapsiperheisiin. 

Puutteellinen lainvalmistelu johti siihen, että eduskunta päätyi keskustelemaan suomalaisen lapsen tulevasta asuinpakasta: laitos vaiko naapurin perhe? Se päätti, että tavallisesta äidistä ja tavallisesta isästä voidaan pikakoulutuksella luoda ylivertainen vanhempi, joka saa yhteiskunnan kaiken tuen. 

Sosiaali- ja terveysvaliokunnan lausunnon mukaan valtakunnallisia sijaisperheiden rekrytointikampanjoita tulee jatkossakin toteuttaa ja että niitä tulee rahoittaa valtion varoista. Näitä kampanjoita on sittemmin toteutettu laajasti. 

Suomi panostaa massiivisesti sijaisperheisiin ja näiden jaksamiseen. Mitä saataisiin perheille, jos hallituksen esityksen mukaiset kustannukset, noin 17 000 000 euroa, suunnattaisiin tavallisten lapsiperheiden hyväksi? 

Perhehoidon lisääntymisen myötä myös lasten ja vanhempien väliset tapaamiset ja yhteydenpito näyttävät entisestään vaikeutuneen. 

Lastensuojelulain 54 §:n mukaan:

 Sijaishuollossa lapselle on turvattava hänen kehityksensä kannalta tärkeät, jatkuvat ja turvalliset ihmissuhteet. Lapsella on oikeus tavata vanhempiaan, sisaruksiaan ja muita hänelle läheisiä henkilöitä vastaanottamalla vieraita tai vierailemalla sijaishuoltopaikan ulkopuolella sekä pitää heihin muuten yhteyttä käyttämällä puhelinta tai lähettämällä ja vastaanottamalla kirjeitä tai niihin rinnastettavia muita luottamuksellisia viestejä taikka muita lähetyksiä.

Sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen ja lapsen sijaishuoltopaikan on tuettava ja edistettävä lapsen ja hänen vanhempiensa sekä lapsen ja muiden hänelle läheisten henkilöiden yhteydenpitoa. Lapsen sijaishuolto on järjestettävä niin, että sijoituspaikan etäisyys ei ole este yhteydenpidolle lapselle läheisiin henkilöihin.

 

Mikäli yhteydenpitoa rajoitetaan, tulee siitä tehdä asianmukainen, perusteltu ja valituskelpoinen päätös, josta voi valittaa hallinto-oikeudelle.

 Lastensuojelun työntekijän lakiin kirjattu velvoite on ohjata sijaisperheitä hyväksymään jaettu vanhemmuus ja toimimaan perheen jälleen yhdistämistavoitteen mukaisesti. Tämä tarkoittaa, ettei lastensuojelun työntekijän tule hyväksyä sijaisperheen pyrkimyksiä omia lapsi itselleen. Sijaisperheen tulee toimia niin, että sen työ muuttuu tarpeettomaksi ja lapsi voi palata kotiinsa.

 Yhteydenpidon rajoittamisasioissa ei tosiasiallisesti ole olemassa tehokkaita oikeussuojakeinoja, koska valitusasioiden käsittelyaika on pitkä ja hallinto-oikeudet yleensä hyväksyvät tehdyt rajoitukset. Kyse on lapsen vapauteen sekä lapsen ja vanhemman perhe-elämään kajoavista toimista, joiden osalta lainsäädännön puutteet tulisi pikaisesti korjata.

 Suomen valtio on saanut lukuisia langettavia tuomioita Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta koskien lastensuojelun vieroittavia toimia.

 Esittelen alla yhden niistä. Huolimatta langettavista tuomioista lastensuojelun työkäytännöt näyttävät edelleen toimivan lapsen edun vastaisella tavalla. Kun lapsen tapaamiset läheistensä kanssa rajataan perusteetta, toimitaan perheen jälleen yhdistämisen periaatteen vastaisella tavalla.

 Liian yleinen on nykyinen käytäntö, jossa sosiaaliviranomainen jo lähtökohtaisesti päättää olla pitämättä alkuperäisen perheen jälleenyhdistämistä vakavana vaihtoehtona lähtien sen sijaan siitä olettamasta, että lapset olivat pitkäaikaisen huostassapidon ja sijaiskotiin sijoittamisen tarpeessa.

Alla olevassa tapauksessa K.A. myös maamme tuomioistuimet olivat hyväksyneet tämän käytännön.

 

K. A. V. Suomi 14.1.2003:

 

Kysymys siitä, oliko lasten huostaanottoon relevantteja ja riittäviä syitä, kun heidän epäiltiin joutuneen insestin ja seksuaalisen hyväksikäytön kohteiksi. Kysymys myös siitä, oliko vanhempaa kuultu riittävästi huostaanoton yhteydessä. Kysymys vielä siitä, olivatko viranomaiset ryhtyneet riittäviin toimiin perheen jälleenyhdistämistä silmälläpitäen.

TOSISEIKAT: Valittajalla ja hänen vaimollaan on kolme vuosina 1980, 1981 ja 1986 syntynyttä lasta. Valittajan vaimolla on mielenterveysongelmia ja hän on varhaiseläkkeellä. Yksityishenkilö ilmoitti sosiaalivirastolle tammikuussa 1992 epäilyksistään, joiden mukaan vanhemmat käyttivät lapsia seksuaalisesti hyväkseen. Asiaa käsiteltiin sosiaalilautakunnan tukiryhmässä helmikuun alussa, mutta kun näyttöä insestistä ei ollut, enempiin toimiin ei ryhdytty. Helmikuun lopulla nuorinta lasta tarkkailtiin keskussairaalan lastenosastolla vajaan viikon ajan, mutta merkkejä hyväksikäytöstä ei tullut ilmi. Maaliskuussa pojan hoitopaikka ilmoitti sosiaaliviranomaisille, että pojalla ilmeni vahvaa taantumaa hänen oltuaan kotonaan äitinsä kanssa viikon ja että samanlaista taantumaa oli ilmennyt aina silloin, kun hän oli ollut pitempiä aikoja kotonaan. Huhtikuussa sosiaaliviranomaisiin otettiin perheen johdosta yhteyttä eri kerroilla, jolloin saadut tiedot herättivät jälleen epäilyksen siitä, että äiti käytti lapsia seksuaalisesti hyväkseen. Tällöin väitettiin, että lapset katselivat pornografisia filmejä ja äiti liikkui kotonaan lähes alastomana ja käytti lapsille tai lapsista puhuessaan seksuaalisesti peittelemätöntä kieltä. Lisäksi vanhempien väitettiin käyttävän päivittäin huomattavan määrän olutta. Asiaa käsiteltiin tukiryhmässä jälleen huhtikuun lopulla, jolloin ensimmäistä kertaa keskusteltiin huostaanoton tarpeellisuudesta. Toukokuun lopulla kahta vanhinta lasta haastateltiin vanhempien läsnäollessa sosiaalityöntekijän ja kouluhoitajan toimesta. Sosiaalityöntekijän merkintöjen mukaan tytöt vahvistivat epäilykset kun taas vanhemmat kiistivät hyväksikäytön. Valittajan mukaan hän ja hänen vaimonsa eivät olleet paikalla tuossa tilaisuudessa. Lisäksi toinen tytöistä oli kiistänyt hyväksikäytön ja toinen oli todennut, kun oli puhuttu hänen rinnoistaan, että äiti oli koskettanut niitä saunassa. Vanhempien suostumuksen mukaisesti lapset otettiin tutkimuksiin keskussairaalaan lasten psykiatriselle osastolle touko-kesäkuussa 1992. Sosiaalityöntekijät puhuivat vanhemmille huostaanoton mahdollisuudesta, jota nämä kuitenkin vastustivat.

Kesäkuussa 1992 tehtiin lasten kiireellisestä huostaanotosta päätökset. EIT:lle ei esitetty ko. päätöksiä mutta hallituksen mukaan ne oli annettu, kun keskussairaalan lastenosasto aiottiin sulkea sairaalan henkilökunnan kesälomien vuoksi ja oli tarpeen jatkaa vielä tuolloin kesken ollutta insestitutkintaa ja arvioida mahdollisia jatkotoimia. Osaston lääkäri haastatteli vanhempia samassa kuussa. Tilaisuutta tarkkaili vain yhdeltä puolen läpinäkyvän lasin takana ryhmä, jossa oli lapsia tutkineet kaksi psykologia, lääkäri ja hoitajia sekä sosiaalilautakunnan edustajia. Haastattelua ei nauhoitettu. Vanhemmille ilmoitettiin, että tyttöjen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja vanhempien rankasta alkoholin käytöstä sekä myös lapsiin kohdistetusta perheväkivallasta oli selvää näyttöä. Vanhemmat kiistivät seksuaalisen hyväksikäytön eivätkä työryhmän mielestä tajunneet tilanteen vakavuutta. Kaksi pitkäaikaista perhetuttua ilmoittivat halukkuudestaan toimia tukihenkilöinä. Toinen heistä totesi, että vanhemmat ja varsinkin valittaja olivat pitäneet lapsista hyvää huolta. Toinen, jonka tyttärestä valittajan vaimo oli joskus huolehtinut, totesi, että perhe vietti vakiintunutta ja normaalia elämää. Valittajan työnantajan todistuksen mukaan valittajalla oli vakituinen työ eikä hän ollut ollut aiheettomasti poissa edellisen vuoden aikana.

Kuultuaan vanhempia henkilökohtaisesti sosiaalilautakunta pysytti kesäkuun lopulla 1992 kiireellisen huostaanoton päättäen harkita asiaa lastensuojelulain 17 §:n mukaisesti 30 päivän kuluessa huostaanotosta. Vanhemmat olivat jättäneet lautakunnalle kirjalliset huomautukset, jossa he mm. kiistivät hyväksikäytön ja vakuuttivat luopuneensa oluen juonnista. Lautakunnassa oli käsillä myös kouluhoitajan ja -sosiaalityöntekijän selonteko lasten em. haastattelusta toukokuussa. Lautakunta sai myös nuorimman lapsen päiväkodin johtajan lausunnon. Lautakunta totesi päätöksessään mm., että vanhempien henkisen terveyden ja taloudellisen tilanteen suhteen aiemmin ilmenneiden vaikeuksien lisäksi perheessä oli todettu lapsiin kohdistunutta insestiä, mikä aiheutti vakavaa vaaraa heidän kehitykselleen ja terveydelleen. Lisäksi vanhemmat olivat käyttäneet pitkän aikaa päivittäin alkoholia. Näissä oloissa lapset eivät voineet saada vanhemmiltaan ikänsä edellyttämää huolenpitoa ja tukea. Lasten kehitystä ja terveyttä ei voitu taata kotona avohuollon tukitoimin. Lautakunta katsoi, että lapset olivat pitkäaikaisen sijaishuollon tarpeessa. Heidät tuli sijoittaa aluksi lastenkotiin ja sijaishuollon tarjoamisen mahdollisuutta tutkittaisiin myöhemmin.

Sosiaalilautakunnan päätöstä seuranneena päivänä annetussa lasten psykiatrisen osaston lääkärin lausunnossa todettiin mm. seuraavaa: Tutkimuksissa oli käynyt ilmi, että äiti oli ilmeisesti vuosien ajan käyttänyt tyttöjä seksuaalisesti hyväkseen. Isä ei ollut kyennyt suojelemaan tyttäriään, vaikka hän oli tiennyt hyväksikäytöstä. Perheen oloista aiheutui vakavaa vaaraa kaikkien lasten henkiselle ja fyysiselle kehitykselle (alkoholin tarjoilu, väkivalta). Vanhemmat eivät kyenneet turvaamaan riittävästi edes avohuollon tukitoimin lasten asemaa eivätkä huolehtimaan heidän fyysisistä ja henkisistä tarpeistaan. Perheen oloista johtunut rasitus oli jo havaittavissa lasten henkisen kehityksen häiriintymisenä. Myös biologiset vanhemmat tarvitsivat psykiatrista apua ja tukea.

Sosiaalityöntekijöiden kanssa heinäkuun alussa järjestetyssä tilaisuudessa vanhemmat vastustivat edelleen huostaanottoa. Tilaisuuteen annetussa kutsussa oli todettu, että he voisivat tutustua asiakirjakansioon. Heinäkuun puolivälissä 1992 sosiaalilautakunta kuuli vanhempia, jotka kiistivät lasten hyväksikäytön ja laiminlyönnin. He jättivät kirjelmät ja nuorimmasta lapsesta terveyskeskuksen potilasasiakirjoja sekä väittivät, että he olivat säännöllisesti turvautuneet terveyskeskukseen lasten terveyttä koskeneissa kysymyksissä eivätkä asiakirjat osoittaneet, että lasta olisi pahoinpidelty. Vanhemmat pyysivät, että lautakunta kuulisi heidän tyttärensä opettajaa, kotiapua antaneita henkilöitä ja muita, jotka tiesivät perheen oloista. Sosiaalilautakunta pysytti huostaanoton samoin perustein kuin kesäkuussa. Vanhemmat valittivat lääninoikeudelle. Heillä ei ollut asianajajaa. Suullista käsittelyä pitämättä lääninoikeus hylkäsi valituksen lokakuussa 1992 ja pysytti huostaanoton. Oikeus katsoi, että asiakirjoista saadun selvityksen mukaan huolenpidon puute ja kodin muut olot vaaransivat vakavasti lasten terveyden ja kehityksen. Avohuollon tukitoimet olivat osoittautuneet riittämättömiksi ja sijaishuoltoa oli pidetty lasten edun mukaisena. Vanhemmat valittivat edelleen korkeimmalle hallinto-oikeudelle pyytäen suullista käsittelyä.

Huoltosuunnitelmaa tarkastettiin kokouksessa joulukuussa 1992 vanhempien läsnäollessa. Vanhemmat ja lapset tapaisivat toisiaan 3 kertaa viikossa ja lapsille annettaisiin psykoterapiaa. Vanhemmat vastustivat sijaishuoltoa ja halusivat odottaa valitusasian lopputulosta. Suunnitelmaa tarkastettiin jälleen helmikuussa 1993. Lapset ja vanhemmat olivat tavanneet toisiaan 3 kertaa viikossa ja lapset olivat olleet 3 kerralla viikonloppulomilla tapaamassa sukulaisiaan. Sijaishuollon mahdollisuus otettiin jälleen esille mutta valittaja vastusti sitä pitäen parhaimpana odottaa valituksen lopputulosta. Maaliskuussa 1993 korkein hallinto-oikeus hylkäsi valituksen suullista käsittelyä pitämättä ja perustelematta päätöstään enemmälti. Huoltosuunnitelmaa tarkastettiin jälleen huhtikuussa vanhempien ollessa paikalla. Lapset olivat sanoneet sosiaalityöntekijälle pitävänsä parempana hoitokotiin sijoittamista, "elleivät he voisi palata kotiin". Valittajalle ilmoitettiin, että vaikka lapset annettaisiin sijaisperheeseen, he tapaisivat edelleen biologisia vanhempiaan, "vaikka luonnollisesti ei niin usein". Jatkokokouksessa vanhemmille ilmoitettiin, että sijaisperhe oli jo löytynyt ja että lapset olivat toistaneet halukkuutensa muuttaa sinne, "koska heidän paluu kotiinsa ei ollut mahdollista". Sittemmin vanhemmille ilmoitettiin myös, että lapset annettaisiin sijaisperheeseen heinäkuun alussa 1993 eivätkä vanhemmat saisi tavata lapsia loka-marraskuuhun 1993 saakka. Sen jälkeen järjestettäisiin 4 tapaamista vuodessa.

Kesäkuussa 1993 sosiaalilautakunta päätti lasten sijaishuollosta ja vahvisti päivitetyn huoltosuunnitelman. Lautakunta totesi, että perheen olojen oli katsottu vaarantaneen vakavasti lasten kehityksen ja kun kysymys oli insestistä, heidän terveytensä ja kehityksensä voitiin tulevaisuuteen nähden taata vain pitkäaikaisella sijaishuollolla. Lautakunnassa oli käsillä lastenkodin ja sosiaalityöntekijän antamia selvityksiä. Valittaja valitti päätöksestä ja vaati huostassapidon lopettamista tai vaihtoehtoisesti useammin tapahtuvia tapaamisia. Lääninoikeus jätti valituksen tutkimatta lokakuussa 1993, kun se katsoi, että se ei voinut tutkia ensiasteena huostassapidon lopettamisesta tehtyä vaatimusta. Lisäksi huoltosuunnitelma ei sisältänyt sitovaa päätöstä valittajan oikeudesta tavata lapsiaan. Valittaja ei valittanut korkeimmalle hallinto-oikeudelle sijaishuollosta.

Lääninoikeuden päätöksen jälkeen valittaja pyysi sosiaalilautakunnalta huostassapidon lopettamista, mutta pyyntö hylättiin tammikuussa 1994. Lautakunta katsoi, että ottaen huomioon huostaanoton taustalla olleet mielenterveysongelmat ja alkoholin käytön sekä lapsiin kohdistetun insestin huostassapito oli lasten edun mukaista. Tytöt olivat joulukuussa 1993 ilmoittaneet halunsa jäädä sijaiskotiin. Nuorinta lasta ei ollut ikänsä vuoksi kuultu. Lautakunta otti huomioon myös psykiatrisen osaston lääkärin em. kesäkuussa 1992 antaman lausunnon. Lisäksi pojan hoitokodin opettajien joulukuussa 1993 antaman todistuksen mukaan poika oli saanut itseluottamusta. Kasvatusvanhemmat totesi, että lapset olivat sopeutumassa heidän perheeseensä. Vielä lautakunta kiinnitti huomiota johtavan sosiaalityöntekijän PV:n laatimaan yksisivuiseen yhteenvetoon.

Valituksessaan valittaja ilmoitti mm., että hän oli muuttamassa vaimonsa luota ja aikoi pyytää lasten huoltoa yksin itselleen. Lausunnossaan sosiaalilautakunta totesi, että biologisten vanhempien tilanteessa ei ollut tapahtunut merkittävää muutosta. Sosiaalityöntekijä PV totesi eräässä merkinnässä, että valittajan aikoma avioero ei muuttaisi mitään, koska lasten huostassapito jatkuisi heidän täysi-ikäisyyteensä saakka. Lääninoikeus hylkäsi valituksen kesäkuussa 1994 todeten, että asiakirjoista saadun selvityksen mukaan sijaishuollon tarve oli edelleen olemassa. Korkein hallinto-oikeus hylkäsi valittajan valituksen marraskuussa 1994 perustelematta päätöstään enemmälti.

Helmikuussa 1997 vahvistetun huoltosuunnitelman mukaan biologiset vanhemmat eivät olleet ilmoittaneet haluavansa tavata lapsia useammin. Sittemmin vanhemmat ilmoittivat asianajajansa edustamina, että he halusivat valvomattomia tapaamisia lastensa kanssa kotonaan joka viikonloppu yhden päivän ajan. He korostivat, että tapaamisesta tuli tehdä päätös ajankohtaisten olojen eikä vuonna 1992 annetun lääkärinlausunnon perusteella. Tytöt halusivat tavata vanhempiaan ainakin 6 kertaa vuodessa. Poika ja kasvatusvanhemmat vastustivat tapaamisten lisäämistä. Toukokuussa 1997 perusturvalautakunta salli 6 valvottua tapaamista vuodessa. Määräys oli voimassa siihen saakka, kunnes lapset täyttivät 18 vuotta. Lautakunta viittasi vuoden 1992 lääkärinlausunnossa todettuun insestiin sekä lasten omaan mielipiteeseen. Lääninoikeus hylkäsi vanhempien valituksen lokakuussa 1997 muutoin, mutta määräsi, että tapaamisrajoitus oli pojan osalta voimassa vain toukokuuhun 1999 saakka. Maksuttomasta oikeudenkäynnistä tehty pyyntö hylättiin, kun sellaista ei lain mukaan voitu ko. asiassa myöntää.

Toukokuussa 1999 vahvistetun huoltosuunnitelman mukaan vanhemmat ja heidän poikansa saisivat tavata toisiin 2 kertaa kuukaudessa saman vuoden loppuun saakka. Elokuun jälkeen tapaamisia ei enää valvottaisi. Tammikuussa 2000 vahvistetun huoltosuunnitelman mukaan tapaamisia järjestettäisiin kerran kuukaudessa. Vanhemmat pyysivät jälleen huostaanoton päättämistä poikansa osalta. Äiti ilmoitti, että hän ei enää käynyt terapiassa. Hänelle todettiin, että nyt poika tarvitsi psykiatrisia tutkimuksia. Pyyntö ilmeisesti hylättiin myöhemmin. Epäillystä insestistä tai seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei ollut toimitettu poliisitutkintaa eivätkä sosiaaliviranomaiset olleet tehneet tutkintapyyntöä.

Hallitus esitti EIT:lle otteita valittajaa ja hänen vaimoaan koskevista mielenterveystoimiston potilasasiakirjoista. Otteisiin sisältyi heidän lausumiaan, joita he olivat antaneet sosiaalivirastoon joko yhdessä tai erikseen tekemiensä noin 30 käynnin aikana vuosina 1992-1996. Otteita oli myös keskimmäisen lapsen potilasasiakirjoista vuodelta 1993. Hallitus esitti myös lastenkodin hoitajan muistiinpanoja marraskuulta 1997 hänen valvottuaan erästä tapaamista lasten ja heidän biologisten vanhempiensa välillä. Edelleen hallitus esitti lasten psykiatrisen osaston lääkärin syyskuussa 1996 antaman lausunnon, jonka mukaan sijaishuolto oli ollut tuloksellista eikä terapian tarvetta enää ollut. Olot eivät kuitenkaan puoltaneet huostaanoton päättämistä. Lastenpsykiatrian erikoislääkärin lokakuussa 2000 antaman todistuksen mukaan pojan sijaisvanhemmat kykenivät huolehtimaan hänen terapian tarpeistaan.

TUOMIO: 1) EIS 8 artiklan rikkominen

Valittaja väitti, että hänen yksityis- ja perhe-elämänsä sekä kotinsa suojaa oli rikottu.

a) Huostaanotto

Valittaja väitti, että viranomaiset eivät olleet tutkineet hänen kotiolojaan perusteellisella ja ennakkoluulottomalla tavalla eikä perhettä ollut yritetty pysyttää koossa riittävin avohuollon tukitoimin tai sallimalla avun muiden perheiden taholta. Seksuaalista hyväksikäyttöä oli pidetty näytettynä, vaikka epäilyksiä ei ollut vahvistettu eikä poliisitutkintaa ollut pyydetty. Hänen väitteitään taikka todistelupyyntöjä ei ollut käsitelty viranomaisten eikä tuomioistuinten päätöksissä. Huostaanotto oli perustettu lapsia vain muutama päivä aiemmin tutkineen lääkärin pikaisesti laadittuun lausuntoon. Lääkäri oli haastatellut biologisia vanhempia vain kerran eikä ollut koskaan käynyt heidän kotonaan taikka ottanut yhteyttä opettajiin, ystäviin tai perheen muuhun lähipiiriin. Toista asiantuntijalausuntoa ei ollut hankittu. Maksutonta oikeudenkäyntiä ei ollut voinut myöntää eivätkä vanhemmat olleet kyenneet palkkaamaan asianajajaa omalla kustannuksellaan.

EIT totesi aluksi hallituksen sille esittämästä lisäselvityksestä, että periaatteessa EIT:lla ei ollut estettä ottaa huomioon lisäselvityksiä ja uusia perusteluja, jos ne olivat relevantteja. EIT ei kuitenkaan voinut ottaa huomioon aineistoa, joka ei käynyt ilmi valituksessa tarkoitettujen päätösten tekemisen aikaan viranomaisten, tuomioistuinten ja - normaalioloissa - asianosaisten saatavilla olleista asiakirjoista. Siten sikäli kuin hallituksen esittämä aineisto ei ollut ollut tuolla tavoin päätöksentekijöiden ja asianosaisten saatavilla, sitä ei voitu pitää relevanttina, kun tutkittiin, oliko EIS 8 artiklaa rikottu huostaanotolla tai huostassapidon jatkamisella. EIT totesi myös, että aineisto oli hankittu ilman valittajan tai hänen lastensa lupaa. Se, että asianosaisen voisi ilman ao. henkilöiden lupaa esittää EIT:lle aineistoa tai nojautua siihen saattaisi estää vanhempia, lapsia ja muita, joita huostaanotto tai muu puuttuminen heidän EIS:n mukaisiin oikeuksiinsa koskisi, hakeutumasta psykiatriseen tai lääkärinhoitoon siitä johtuvine hyväksyttävine odotuksineen salassapitosäännösten soveltamisen suhteen.

Pääasian osalta EIT totesi, että vanhemman ja lapsen yhdessäolo kuului perusluonteisesti perhe-elämään ja sellaista yhdessäoloa estävät kotimaiset toimenpiteet merkitsivät puuttumista EIS 8 artiklan suojaamaan oikeuteen. Puuttuminen perusti artiklan rikkomisen paitsi jos laki salli sen ja sillä oli artiklan 2 kohdan mukainen hyväksyttävä tavoite ja sitä voitiin pitää välttämättömänä demokraattisessa yhteiskunnassa. Se, että lapsi voitiin sijoittaa kasvatuksensa kannalta suotuisampaan ympäristöön, ei itsessään oikeuttanut ottamaan häntä pakolla biologisilta vanhemmiltaan vaan täytyi olla muita seikkoja, jotka osoittivat, että oli välttämätöntä puuttua sillä tavoin vanhempien EIS 8 artiklan mukaiseen oikeuteen nauttia perhe-elämästä lapsensa kanssa. Päättäessään toimenpiteiden välttämättömyydestä ao. oloissa ao. aikaan EIT harkitsi, olivatko toimenpiteiden perusteiksi esitetyt syyt relevantteja ja riittäviä EIS 8 artiklan 2 kohdan kannalta. EIT otti huomioon, että käsitykset siitä, oliko viranomaisten puuttuminen lasten huoltoon asianmukaista, vaihtelivat sopimusvaltiosta toiseen riippuen esim. perinteistä, jotka liittyivät perheen asemaan ja valtion puuttumiseen perheasioihin, sekä julkisten varojen saatavuudesta viranomaisten toimia varten ko. alueella. Kuitenkin lapsen edulla oli kaikissa tapauksissa olennaisen tärkeä merkitys. Lisäksi oli huomattava, että kansallisilla viranomaisilla oli suora yhteys ao. henkilöihin usein jo siinä vaiheessa, kun toimenpiteitä harkittiin tai välittömästi niiden toimeenpanon jälkeen. Siten EIT:n tehtävänä ei ollut asettua kotimaisten viranomaisten sijaan huostaanoton alueella vaan sen tuli tarkastaa EIS:n kannalta viranomaisten harkintavaltansa nojalla tekemiä päätöksiä. Viranomaisille myönnettävän harkintamarginaalin väljyys vaihteli kysymysten laadun ja sen mukaan, miten tärkeitä olivat asiaan liittyvät intressit kuten yhtäältä lapsen suojelu hänen terveyttään tai kehitystään vakavasti uhkaavana pidetyssä tilanteessa ja toisaalta perheen jälleenyhdistäminen niin pian kuin asianhaarat sen sallivat.

EIT piti asianmukaisena tutkia kiireellistä ja toisaalta normaalia huostaanottoa erikseen, koska kumpaankin oli päädytty erillisissä päätöksentekomenettelyissä, vaikkakin toimenpiteet olivat seuranneet välittömästi toistaan. Kun päätettiin kiireellisestä huostaanotosta, lapsen huoltajia ei aina tilanteen pakottavuudesta johtuen ollut mahdollista ottaa mukaan päätöksentekomenettelyyn. Sellainen ei edes välttämättä ollut toivottavaa, jos huoltajista katsottiin johtuvan välitöntä uhkaa lapselle. Kiireellisyydestä huolimatta vastaajavaltion asiana oli näyttää, että toimenpiteen vaikutuksia vanhempiin ja lapsiin sekä mahdollisia vaihtoehtoja huostaanotolle oli harkittu huolellisesti ennen siitä päättämistä.

i) Kiireellinen huostaanotto kesäkuussa 1992

Tapauksessa oli riidatonta, että huostaanotolla oli puututtu valittajan perhe-elämän suojaan. Vaikka EIT:lle ei ollut jätetty päätöksiä, EIT viittasi hallituksen lausumaan, jota valittaja ei ollut kiistänyt, siitä, että päätökset oli perustettu tarpeeseen saattaa lasten psykiatriset tutkimukset päätökseen, kun lastenosasto oli päätetty sulkea kesälomien ajaksi. Huostaanotto oli perustettu perheen mielenterveydellisten ja taloudellisten ongelmien ohella selvityksiin, jotka sosiaalilautakunnan mielestä merkitsivät lapsiin kohdistuneen insestin paljastumista. Päätöksissä oli myös todettu, että vanhemmat olivat käyttäneet alkoholia päivittäin pitemmän aikaa. Insestin johdosta avohuollon tukitoimia ei enää ollut pidetty mahdollisina. Sanottuun taustaan nähden EIT katsoi, että kiireellisestä huostaanotosta kesäkuussa 1992 tehdyt päätökset olivat täyttäneet lastensuojelulain 16 ja 18 §:n vaatimukset siinä suhteessa, että niissä oli kerrottu riittävän yksityiskohtaisesti avohuollon tukitoimista ja siitä, miksi sellainen tuki ei enää ollut mahdollista. Siten laki oli sallinut EIS 8 artiklan 2 kohdan mielessä puuttumisen. EIT katsoi myös, että puuttumisella oli pyritty suojelemaan lasten terveyttä ja oikeuksia ko. kohdan mielessä.

Mitä tuli siihen, olivatko viranomaiset ja tuomioistuimet pysyneet harkintamarginaalinsa rajoissa, EIT totesi, että silloin, kun lapset oli viety pois kotoaan, insestiepäilyjen johdosta pyydettyjä psykiatrisia tutkimuksia ei vielä ollut saatettu päätökseen. Kun viranomaisten oli ensisijaisesti tullut turvata lasten etuja, EIT katsoi, että sosiaalilautakunta oli perustellusti voinut pitää lasten etujen mukaisena jonkin aikaa kestävää huostaanottoa tutkimusten päättämiseksi ja johtopäätösten tekemiseksi niiden tulosten valossa.

Toisaalta EIT totesi, että se ei voinut arvioida kiireellisen huostaanoton perusteiden relevanttiutta ja riittävyyttä ottamatta samalla huomioon, oliko valittaja otettu mukaan päätöksentekomenettelyyn hänen etujensa asianmukaisen suojelun kannalta riittävällä tavalla. Näistä kahdesta EIS 8 artiklaan sisältyvästä vaatimuksesta - huostaanoton perustamisesta relevantteihin ja riittäviin syihin ja vanhemman oikeudesta osallistua riittävästi päätöksentekoon - johtui, että huostaanotosta tehtyjen päätösten tuli ensinnäkin olla omiaan vakuuttamaan objektiivisen tarkkailijan siitä, että toimenpide perustui eri syyt nimenomaisesti mainiten kaiken saadun näytön huolelliseen ja ennakkoluulottomaan arviointiin. Perusteluista tuli näkyä, että viranomaiset olivat toimittaneet niiltä niin tärkeässä asiassa odotettavan huolellisen tutkinnan harkitsemalla huostaanottoa puoltavaa ja sitä vastaan olevaa näyttöä. Lisäksi EIS 8 artikla edellytti, että päätöksentekoelimet ja tuomioistuimet esittivät niin yksityiskohtaisia perusteluja, jotta vanhempi tai huoltaja saattoi osallistua myöhempään päätöksentekoon valittamalla päätöksistä asianmukaisesti. Pelkkä viittaus saatuihin asiakirjoihin tai päätöksen liitteinä oleviin selvityksiin ei antanut asianosaiselle riittävästi tietoa mahdollisen valituksen tekemistä varten eikä sillä siten otettu häntä riittävästi mukaan päätöksentekomenettelyyn. Sellainen epämääräinen maininta ratkaisevista perusteista ei myöskään antanut valituselimille riittävästi tietoa siitä, voitiinko huostaanoton katsoa perustuneen relevantteihin ja riittäviin syihin.

EIT totesi myös pitäneensä olennaisena, että vanhemmalle annettiin tilaisuus saada selvityksiä, joihin viranomaiset perustivat suojelutoimenpiteet. Vanhemmalla saattoi olla intressiä saada tietoonsa hyväksikäytöstä hänen lapsensa tai ulkopuolisten henkilöiden toimesta tehtyjen väitteiden laadun ja laajuuden. Tällä seikalla ei ollut merkitystä pelkästään siinä suhteessa, että vanhempi sai mahdollisuuden esittää näyttöä kyvystään huolehtia lapsestaan ja suojella lasta vaan se antoi vanhemmalle tilaisuuden ymmärtää perhettä kokonaisuudessaan koskettavia traumaattisia tapahtumia ja suoriutua niistä. Tosin saattoi olla tapauksia, joissa vanhemmalla ei ollut ehdotonta oikeutta saada tietoonsa esim. lapsen lausumia, jos huolellisen harkinnan jälkeen katsottiin, että paljastamisesta aiheutuisi lapselle vaaraa. Kuitenkin pääsäännön mukaan sopimusvaltion positiivinen velvollisuus perheen etujen turvaamiseen edellytti, että kaikki aineisto annettiin vanhempien saataville silloinkin, kun siitä ei ollut esitetty pyyntöä.

EIT pani merkille, että vaikka kiireellisestä huostaanotosta oli tehty päätökset kesäkuussa 1992, huostaanoton mahdollisuutta oli harkittu jo huhtikuusta 1992 lukien. Siten tilanne ei ollut ollut kiireellinen siinä mielessä, että sitä ei ollut voitu ennakoida. Siihen nähden, että sosiaalilautakunnalla ja virkamiehillä oli ollut yli kuukausi aikaa valmistella kiireellistä huostaanottoa, EIT piti jossain määrin epäiltävänä, oliko päätöksissä mainittu riittävästi siitä selvityksestä, jota sosiaalilautakunta oli pitänyt ratkaisevana määrätessään lasten siirtämisestä valittajan kodista. Valittajalla ei ollut ollut asianajajaa, kun hänelle ei ollut voitu myöntää maksutonta oikeudenkäyntiä sosiaalilautakunnassa. Häntä oli kuitenkin neuvottu kääntymään yleisen oikeusavustajan puoleen, mutta hän oli tehnyt niin vasta vuonna 1994 vaatiessaan huostassapidon lopettamista. Sosiaalityöntekijä ja kouluhoitaja olivat haastatelleet vanhempia yhdessä kahden vanhimman lapsensa kanssa toukokuussa 1992. Kesäkuussa 1992 heitä oli haastatellut psykiatrisen osaston lääkäri ja asiantuntijaryhmä oli toisessa huoneessa seurannut heidän käyttäytymistään, kun heille oli ilmoitettu insestiepäilyistä. Lisäksi sosiaalityöntekijät olivat keskustelleet huostaanoton mahdollisuudesta vanhempien kanssa. Heitä oli kuultu sosiaalilautakunnassa sen päättäessä siitä, oliko kiireellinen huostaanotto pysytettävä.

EIT viittasi toteamukseensa siitä, että kiireellisen huostaanoton valmistelussa ei aina ollut toivottavaa ottaa lapsen huoltajaa täysimääräisesti päätöksentekomenettelyyn varsinkaan silloin, kun huoltajan katsottiin olevan välitön uhka lapselle. Siihen nähden, että sosiaaliviranomainen ja sen konsultoimat asiantuntijat olivat vahvasti epäilleet lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, EIT piti hyväksyttävänä sitä, että valittajalle ei ollut tuossa vaiheessa ilmoitettu niitä henkilöitä, joilta epäilykset olivat lähtöisin. Tapauksessa ei ollut väitetty, että saatua aineistoa ei olisi annettu hänen saatavilleen. Myöskään se seikka, että poliisi ei ollut tuolloin tutkinut insestiepäilyjä, ei ollut estänyt sosiaaliviranomaisia ryhtymästä lastensuojelulain nojalla tarpeelliseksi katsomaansa toimenpiteeseen. Joka tapauksessa vanhempien sosiaalilautakunnalle sen kokouksessa jättämät kirjalliset huomautukset osoittivat, että valittaja oli saanut tietää häntä vastaan olleiden epäilyjen laadusta. Hän oli kyennyt vastaamaan hyväksikäytöstä tehtyihin väitteisiin kirjallisesti ja suullisesti ennen kuin sosiaalilautakunta oli tehnyt päätöksen. Toteamiinsa seikkoihin nähden EIT katsoi, että kiireellisestä huostaanotosta päätettäessä oli harkittu riittävän huolellisesti sen vaikutuksia vanhempiin ja lapsiin sekä mahdollisia vaihtoehtoja. Siten päätös oli perustettu relevantteihin ja riittäviin syihin. EIT katsoi myös, että sosiaalilautakunnan päätöksen tekemiseen saakka vallinneisiin oloihin nähden valittaja oli otettu riittävästi mukaan päätöksentekomenettelyyn.

ii) Normaali huostaanotto heinäkuussa 1992

EIT katsoi, että laki oli sallinut huostaanoton ja sillä oli pyritty lasten terveyden ja oikeuksien suojeluun EIS 8 artiklan 2 kohdan mielessä. Mitä tuli siihen, oliko päätökset perustettu relevantteihin ja riittäviin syihin ja oliko valittajalla ollut riittävä tilaisuus osallistua päätöksentekomenettelyyn, EIT totesi, että sosiaalilautakunta oli kuullut uudelleen valittajaa ja hänen vaimoaan ennen päätöksen tekemistä. Suullisissa ja kirjallisissa lausumissaan he olivat edelleen kiistäneet lasten hyväksikäytön ja laiminlyönnin sekä esittäneet selvitystä ja pyytäneet tiettyjen henkilöiden kuulemista. Siten lautakunnalla oli ollut runsaasti aineistoa, joka osin oli puoltanut huostaanottoa ja osin ollut sitä vastaan. Lautakunta oli kuitenkin tehnyt päätöksen täysin samoin perustein kuin päättäessään kiireellisestä huostaanotosta kesäkuussa. Hylätessään vanhempien valituksen lääninoikeus oli nojautunut asiakirjoista ilmenevään selvitykseen ja huolenpidon puutteeseen sekä kodin muihin oloihin, mitkä olivat vakavasti vaarantaneet lasten terveyden ja kehityksen. Korkein hallinto-oikeus oli hylännyt vanhempien valituksen omia perusteluja mainitsematta.

EIT pani merkille, että huostaanottomenettelyn aikana insestiepäilyistä ei ollut aloitettu esitutkintaa. EIT ei tuolla huomiollaan kuitenkaan tarkoittanut sitä, että huostaanotto tulisi aina ottaa uudelleen harkittavaksi, ellei hyväksikäytöstä epäillyn vanhemman syyllisyyttä ollut vahvistettu tuomiolla. EIT katsoi kuitenkin, että jos tuo tilanne jatkui, sosiaaliviranomaisten ja huostaanottoa tutkivien tuomioistuinten oli esitettävä riittävämpiä perusteita huostassapidolle ja annettava vanhemmalle edelleen riittävä tilaisuus osallistua päätöksentekomenettelyyn. Tuon positiivisen velvollisuuden mukaisesti viranomaisten oli annettava vanhemmalle tai hänen asianajajalleen kaikki kirjatut selvitykset riippumatta siitä, puolsivatko ne huostassapidon jatkamista vai olivatko ne sitä vastaan.

EIT pani merkille, että sosiaalityöntekijä oli antanut valittajalle tilaisuuden tulla kuulluksi heinäkuussa ennen huostaanottopäätösten tekemistä. Vaikka hänelle ei ollut ilmoitettu niitä henkilöitä, jotka olivat ilmoittaneet hyväksikäytöstä sosiaalivirastolle, hän oli kuitenkin voinut tutkia päätöksentekomenettelyä varten laadittua asiakirjakansiota. Lisäksi vanhempia kuultiin henkilökohtaisesti sosiaalilautakunnassa, jolle he olivat myös tehneet kirjallisia huomautuksia. Nämä osoittivat, että he olivat tienneet huostaanottopäätösten tueksi esitetyistä syistä. EIT huomautti myös siitä, että valittaja oli voinut valittaa ja hän oli valittanutkin hallintotuomioistuimille kahdella tasolla ja hän oli voinut kommentoida sosiaalilautakunnan tuomioistuimille antamia lausumia. Vaikka tuomioistuimissa ei ollut pidetty suullista käsittelyä, EIS 8 artiklaa ei voitu tulkita niin, että se edellytti kaikissa tapauksissa suullista käsittelyä EIS 6 artiklan 1 kohdan mukaisessa tuomioistuimessa. EIT:n mielestä valittaja oli myös riittävästi ymmärtänyt, mitä aineistoa sosiaalilautakunta ja hallintotuomioistuimet olivat pitäneet ratkaisevana. Siten ottaen huomioon kaikki asianhaarat EIT piti valittajan mahdollisuutta osallistua päätöksentekomenettelyyn riittävänä EIS 8 artiklan kannalta.

EIT katsoi, ettei EIS 8 artiklaa ollut rikottu huostaanottopäätösten oikeutuksen eikä päätöksentekomenettelyyn osallistumisen osalta.

b) Huostaanoton toimeenpano ja huostassapidon päättämättä jättäminen

Valittaja väitti, että huoltosuunnitelmissa ei ollut otettu huomioon hänen etujaan ja näkemyksiään. Vaikka biologiset vanhemmat oli auttaneet sosiaaliviranomaisia ja heidän oloissaan oli tapahtunut huomattavaa parannusta eivätkä he olleet olleet vaaraksi lastensa kehitykselle, viranomaiset eivät olleet todella harkinneet perheen jälleenyhdistämisen mahdollisuutta. Tapaamiset olivat olleet valvottuja ja harvoja. Lasten omaa mielipidettä ei ollut selvitetty objektiivisin tavoin. Vaikka hyväksikäytöstä oli epäilty vain äitiä, huostassapidon päättämistä ei ollut harkittu vakavasti valittajan aikoman avioeron johdosta. Useammin kuin kerran sosiaalityöntekijät olivat sanoneet, että huostassapito jatkuisi lasten täysi-ikäisyyteen saakka.

EIT totesi huomauttaneensa eri kerroilla siitä, että huostaanottoa tuli normaalisti pitää väliaikaisena toimenpiteenä ja se oli päätettävä niin pian kuin asianhaarat sen sallivat. Lisäksi sen kaiken toimeenpanon tuli sopia sen lopulliseen tavoitteeseen eli vanhemman ja lapsen jälleenyhdistämiseen. Positiivinen velvollisuus ryhtyä toimenpiteisiin sen mahdollistamiseksi, että perhe yhdistettäisiin jälleen niin pian kuin se oli kohtuudella toteutettavissa, alkoi koskea viranomaisia vähitellen lisääntyvässä määrin heti huostaanoton alusta lukien siten, että sitä oli aina punnittava lapsen edun huomioonottamista koskevaa velvollisuutta vasten. Sen jälkeen, kun huostaanotosta oli kulunut huomattavan pitkä aika, lapsen etu siitä, että hänen tosiasiallisessa perhetilanteessaan ei tapahtunut muutoksia, saattoi syrjäyttää alkuperäisen perheen jälleenyhdistämiseen perustuvan vanhempien edun. Viranomaisilla oli väljää harkintamarginaalia niiden arvioidessa huostaanoton välttämättömyyttä mutta tiukempi tutkinta oli tarpeen lisärajoitusten kuten vanhempien tapaamisoikeutta koskevien määräysten suhteen. Sellaisiin lisärajoituksiin sisältyi vaara siitä, että vanhemman ja pienen lapsen väliset perhesuhteet katkaistaisiin kokonaisuudessaan. Viranomaisilta oli vaadittava vähintään sitä, että tilannetta tutkittiin ajoittain uudelleen sen selvittämiseksi, oliko perheen olot parantuneet. Jälleenyhdistämisen mahdollisuudet heikkenivät vähitellen ja hävisivät lopulta kokonaan, ellei biologisten vanhempien ja lapsen tapaamisia sallittu lainkaan tai jos ne sallittiin niin harvoin, että luonnollisen suhteen kehittyminen heidän välilleen ei ollut todennäköistä.

EIT ei havainnut, että sosiaaliviranomaiset olisivat ryhtyneet perheen mahdollista jälleenyhdistämistä varten yhteenkään sellaiseen todelliseen ja kestävään toimenpiteeseen, jota niiltä oli EIS 8 artiklan 2 kohdan kannalta kohtuudella voinut odottaa niinä useina vuosina, joiden aikana lapset olivat olleet huostassa. Myös lastensuojelulain 20 § edellytti huostassapidon edellytysten jatkuvan täyttymisen säännöllistä tutkintaa. Kuitenkin käsillä olevassa tapauksessa biologisten vanhempien ja lasten tapaamisten rajoituksilla ja sillä, että sosiaaliviranomaiset eivät olleet ottaneet vakavasti ja riittävän usein rajoituksia uudelleen tarkastettavakseen, oli perheen mahdollista jälleenyhdistämistä helpottamatta pikemminkin estetty sen tapahtumista. Tapaus antoi sellaisen kuvan, että sosiaaliviranomainen ja hallintotuomioistuimet olivat päättäneet olla pitämättä alkuperäisen perheen jälleenyhdistämistä vakavana vaihtoehtona lähtien sen sijaan siitä presumptiosta, että lapset olivat pitkäaikaisen huostassapidon ja sijaiskotiin sijoittamisen tarpeessa. Lisäksi valittajan tapaamisoikeudelle asetetut tiukat rajoitukset osoittivat sosiaaliviranomaisen tarkoitusta lähentää lasten ja sijaisperheen suhteita eikä yhdistää jälleen alkuperäistä perhettä.

EIT pani merkille, että kotiinpaluun mahdollisuutta ei ollut esitetty yhtenä vaihtoehtona, kun valittajan vanhinta tytärtä oli kuultu heinäkuussa 1992. Huostaanotosta samassa kuussa tekemässään päätöksessä sosiaalilautakunta oli todennut, että lapset olivat pitkäaikaisen huostassapidon tarpeessa. Ainakin helmikuussa 1993 lapsille oli suunniteltu sijaishuoltoa ja heitä oli kuultu sellaisesta vaihtoehdosta, vaikka korkein hallinto-oikeus ei ollut vielä käsitellyt valittajan huostaanotosta tekemää valitusta ja hän oli nimenomaan vastustanut ko. toimenpiteeseen ryhtymistä ennen valituksen ratkaisemista. Valituksen tultua hylätyksi lapsia oli kuultu uudelleen huhtikuussa 1993, jolloin he olivat pitäneet sijaiskotia lastenkotia parempana mutta jolloin heille ei ilmeisesti ollut esitetty yhtenä vaihtoehtona mahdollisuutta palata valittajan kotiin pitemmällä tai lyhyemmällä aikavälillä. Vielä EIT kiinnitti huomiota johtavan sosiaalityöntekijän merkintään huhtikuussa 1994, jonka mukaan valittajan aikoma avioero ei muuttaisi tilannetta mitenkään, koska lasten huostassapito oli pitkäaikaista ja jatkuisi heidän täysi-ikäisyyteensä saakka. EIT katsoi, että EIS 8 artiklaa oli rikottu, kun alkaen valittajan mielestä hänen olojensa parantumista jo loppuvuonna 1993 osoittaman näytön arvioinnista viranomaiset eivät olleet ryhtyneet riittävään toimiin valittajan ja hänen lastensa mahdollista jälleenyhdistämistä silmälläpitäen. Tähän lopputulokseen nähden ei ollut tarpeen tutkia erikseen, oliko valittaja otettu riittävästi mukaan päätöksentekomenettelyyn huostassapidon lopettamista koskevan vaatimuksensa kohdalta ja olivatko tapaamisrajoitukset perusteltuja.

2) EIS 41 artiklan soveltaminen

Valittaja pyysi korvausta hänen ja lastensa välisten suhteiden katkaisemisesta johtuneista henkisistä kärsimyksistään. EIT tuomitsi hänelle kohtuullisiksi katsomansa 8.000 euroa.

Valittaja pyysi myös korvausta kuluistaan kotimaassa ja Strasbourgissa. EIT totesi, että korvausta voitiin tuomita vain todellisista ja välttämättömistä kuluista, jotka olivat aiheutuneet todetun rikkomuksen välttämistä tai sen hyvittämistä tarkoittaneista toimenpiteistä. Kuitenkin korvata voitiin vain kulut, jotka liittyivät tutkittavaksi otettuun valitukseen. EIT katsoi, että asianajajan palkkiot ja kulut oli selvitetty riittävästi. Valitus oli otettu tutkittavaksi kaikilta osiltaan. EIT tuomitsi kohtuullisiksi katsomansa 12.000 euroa arvonlisäveroineen. Summasta oli vähennettävä EN:lta oikeusavun nojalla saadut 780.04 euroa.

LOPPUTULOS: EIT katsoi yksimielisesti, että tapauksessa oli rikottu EIS 8 artiklaa siltä osin kuin viranomaiset eivät olleet ryhtyneet riittäviin toimiin perheen jälleenyhdistämistä silmälläpitäen mutta ei sen sijaan lasten huostaanoton eikä päätöksentekomenettelyyn osallistumisen kohdalta ja että valtion oli maksettava valittajalle korvausta aineettomasta vahingosta 8.000 euroa ja kuluista 11.219,96 euroa arvonlisäveroineen 3 prosentilla korotetun Euroopan keskuspankin maksuvalmiusluoton koron mukaisine viivästyskorkoineen.

Viittaukset: Olsson (n:o 1), EIT: A-130; L. v. Finland 27.4.2000; T.P. and K.M. v. the United Kingdom, R:2001/V; K. and T. v. Finland, R:2001/VII; Christine Goodwin, R:2002; P., C. and S. v. the United Kingdom, R:2002; Posti and Rahko, R:2002.

(finlex.fi)