Fiilistelyä

 

On yllättävää, ettei jo aikaisemmin ole noussut vakavaa ja laajaa keskustelua lasten sijaishuollossa kokemasta väkivallasta. Muut pohjoismaat ovat tehneet jo kauan sitten puolueettomat selvitykset julkisen vallan hoivassa olevien lasten tilanteesta ja tulokset ovat karua luettavaa. Ruotsi pyysi anteeksi kärsineiltä ja pohtii vahingonkorvausasiaa. Meillä selvitys on tekemättä.

Vanhemmat kertovat lastensa huonosta hoidosta, henkisestä ja fyysisestä kaltoinkohtelusta, jonka kohteeksi lapsi joutuu sijaishuollossa. Joukkoon mahtuu perushoivan laiminlyöntiä, eristämistä, alistamista, pahoinpitelyä, seksuaalista väkivaltaa jne. Kun vanhemmat pyytävät puuttumaan laiminlyönteihin, lastensuojelu leimaa heidät yhteistyökyvyttömiksi. Kun nuori kertoo asiasta, häntä ei uskota. Nuoren vaihtoehtona on äänestää jaloillaan ja lähteä karkuun sijaishuoltopaikasta. Maan alla eläessään hän altistuu vakaville väärinkäytöksille.

Huolestuttavaa on, että lapsen hätähuuto sivuutetaan. Lain mukaan lastensuojelun on turvattava yksittäisen lapsen tilanne silloin, kun lapsen elämäntilanne sitä edellyttää. Lapsen on oikeus saada suojelua.

Hämmästyttävää on, että kunnat maksavat huomattavia rahamääriä sijaishuollolle, joka selkeästi toimii lapsen edun vastaisesti.

Miten tähän on tultu?

Tuoreen väitöskirjan (Auri Pakarinen) mukaan lainvalmistelussa selvitetään varsin vähäisesti lakien vaikutusta kansalaisten elämään. Näin kävi myös 1.1.2008 voimaan tullutta lastensuojelulakia laadittaessa. Vaikka tiedossa oli perheiden vakavat oikeusturvaongelmat, niihin ei paneuduttu. Uusi laki ja siihen sittemmin tehdyt muutokset ovat vahvistaneet lastensuojelun työntekijän asemaa ja valtaa, vaikka nimenomaan lapsen ja perheen asemaa olisi tullut turvata. Toimiva demokratia edellyttää, että kansalainen saa tarvittaessa suojaa viranomaisen väärinkäytöksiltä. Nyt näyttää siltä, että demokratia toimii toimittajien varassa.

Lastensuojelutyössä työskentelee paljon kouluttamatonta väkeä, työn laatu on heikko. Lapsen ja perheen oikeusturvanäkökohta korostuu, kun he voivat täysin sattumanvaraisesti joutua lastensuojelun toimien kohteeksi. Sattumanvaraisuus johtuu siitä, että lastensuojelulaki perustuu varhaisen puuttumisen ajatukselle ja kuntiemme työntekijöitä on koulutettu 2000 -luvulla luottamaan omiin tunteisiinsa, huoliin. Huolimetodi on kehittäjiensäkin mukaan ”fiilispohjaista mutua”, johon liittyvät mm. katsojan oma arvomaailma, elämänkokemus, koulutus ja henkinen tasapaino. Virkamiehiä on siis koulutettu kaikkeen muuhun kuin objektiiviseen ja tosiseikkoihin perustuvaan työhön. Lapsen edun arviointi ei saa olla fiilistelyä.

Lastensuojelutyöstä on tullut vallankäytön väline, eikä siinä enää useinkaan ole kyse lapsen suojelemisesta. Perheitä velvoitetaan lastensuojelun pakkopalvelujen piiriin, koska työntekijä omien huoliensa häivyttämiseksi sellaista edellyttää. Sosiaalihuollon asiakaslaki kuitenkin velvoittaa hyvään ja asiakkaan huomioivaan palveluun. Lastensuojelunhan pitäisi tuottaa hyvinvointia, eikä pahoinvointia.

Näyttää siltä, että ne lapset, jotka tarvitsisivat tukea ja apua, jäävät sitä vaille. Sen sijaan ne lapset, jotka eivät lastensuojelun apua tarvitse, saatetaan sitoa lastensuojelun tarjoamiin pakkopalveluihin.

Kun maamme viranomaisten tiedossa ei ole edes huostaanottojen syyt, ja avohuollon tuen piirissä olevien lasten lukumäärä on jatkuvasti kasvanut, on mahdollista, että lastensuojelun toimien kohteena ovatkin täysin väärät lapset.

Hallinto-oikeudet hyväksyvät pääsääntöisesti maamme lastensuojelutyön laadun vahvistamalla miltei kaikki siellä käsiteltävät huostaanottojutut. Työntekijät toteavat usein, että tekivätpä he mitä tahansa, hallinto-oikeus hyväksyy toimet. Hallinto-oikeuksilla olisi ensiarvoisen tärkeä tehtävä ohjata lastensuojelutyön laatua.